Hyvästit uskontohäpeälle

Hanna Kivisalo

Tuomas Rauhala

”Suomessa homojen ei tarvitse tulla ulos kaapista, vaan uskontojen.”

Näin totesi eräs media-alan asiantuntija, ja onnistui herättämään kiinnostukseni. Olisin halunnut ilmaista sanojen herättämää innostusta, mutta sen sijaan painoin pään ja yritin näyttää huomaamattomalta. En uskaltanut sanoa mitään, koska olisin saattanut leimautua uskonnolliseksi ihmiseksi, tai mikä pahinta, vakaumukselliseksi kristityksi. Sellaista stigmaa ei kukaan älykköpiireissä viihtyvä hanki Herran Vuonna 2017.

Uskontohäpeä on kulkenut vierelläni yli kaksikymmentä vuotta. Jo rippikoulussa pidin matalaa profiilia. En halunnut paljastaa kavereilleni, että en ollut vailla ”moporahoja, kynttilää tai naimalupaa”, kuten rakkaat oppilaani rippikoulun tarkoituksen myöhemmin muotoilivat. Kun sitten viimein rohkenin kertoa vakaumuksestani parille luokkakaverille, hoidin ilmoittamisen kirjallisesti. Naurattaa vieläkin se ruutupaperille kirjoittamani tunnustus: ”Olen uskovainen”, jonka sujautin taiteltuna kaverini pulpetille.

Voi olla, ettei väittämä seksuaalivähemmistöistä, uskonnoista ja kaapeista vielä pidä paikkaansa Etelä-Pohjanmaalla, mutta siihen suuntaan ollaan menossa. Vaikuttaa siltä, että sitä mukaan, kun seksuaalivähemmistöjä marssitetaan ulos kaapista, toisesta ovesta työnnetään uutta väkeä sisään.

En tarkoita sitä, että seksuaalivähemmistöjen pitäisi palata takaisin häpeäjän paikalle, vaan lähinnä haluaisin kyseenalaistaa kaapin tarpeellisuuden ylipäätään. Onko todella niin, että suomalaisessa yhteiskunnassa on oltava vähintään yksi ihmisryhmä, jolle koulutettujen tai muuten fiksujen pitäisi saada luvan kanssa nauraa? Tällä hetkellä vakaumukselliset kristityt kuuluvat niihin, joille kaapin ovea osoitetaan. Tiedän ja tunnen monia, jotka eivät enää uskalla ilmaista uskoaan julkisesti.

Uskontohäpeä ei ole tullut tyhjästä, ei omalla, eikä muidenkaan kohdalla. Itse olen ollut keskusteluissa, joissa en ole ehtinyt sanoa sanaakaan, ennen kuin näkemyksilleni on jo naurettu. Pahalta sekin on tuntunut, kun joku itselle merkityksellinen ihminen katsoo suoraan silmiin ja sanoo ivalliset sanansa. Silti vaikeimpina olen kokenut tilanteet, joissa vakaumukseni vuoksi on kyseenalaistettu kyvykkyyteni toimia ammatissani uskonnonopettajana.

Olen viime vuosina yrittänyt opetella uskontohäpeästä eroon. Olen antanut itselleni luvan uskoa tieteen rajat ylittävään Jumalaan hyvillä mielin ja anteeksipyytelemättä. Olen antanut itselleni myös luvan olla riippuvainen jostain itseäni suuremmasta. Jos se tekee minusta jonkun silmissä naurettavan, niin olkoon sitten niin.

Maailmalla uskonnollista vakaumusta pidetään luonnollisena asiana, ja sen tunnustamista lähinnä älyllisenä rehellisyytenä. Muun muassa näistä syistä suomalaistenkaan ei tarvitsisi hävetä sen enempää kristillisiä juuriaan kuin mitään muutakaan maailmankatsomusta. Uskonnot ovat osa jokapäiväistä arkea, ja ne vaikuttavat esimerkiksi monien länsimaissa harjoitettavien hoito- ja terapiamuotojen taustalla sekä käsityksissä oikeanlaisesta liikunnasta ja ravinnosta. Se, että jonkun uskontolukutaito ei riitä asioita huomaamaan, ei tee niistä yhtään vähemmän uskonnollisia.

Uskontohäpeän voittaminen taitaa omalla kohdallani olla voiton puolella. Ehkä sen kunniaksi voisin käydä ostamassa auton takapuskuriin tarkoitetun kalasymbolin, kahdesta kaaresta muodostuvan kristittyjen tunnuksen, joka on ollut tavallinen näky liikenteessä ainakin 90-luvulla. Ehkä kalatarra motivoisi käyttäytymään aikaisempaa paremmin, ja varmistaisi, ettei muiden kristittyjen tarvitsisi kärsiä uskontomyötähäpeästä ainakaan minun takiani.

Kalatarrasta on todistettavasti ollut hyötyä ainakin temperamentikkaan ystäväni kohdalla, joka sai kerran Seinäjoella liikennöidessään tuntemattoman autoilijan kolmion takaa eteen. ”Olisin näyttänyt keskaria, mutta ei voinut, kun oli kalan kuva perässä!”

Niinpä.

Nyt liimaan kalatarran otsaan ja sanon lopulliset hyvästit uskontohäpeälle.

Hanna Kivisalo

Kirjoittaja on äiti Sekunnit ja tunnit -blogin takaa.

Kommentit (1)

Kommentit

En kyllä ihan allekirjoita kirjoittajan näkemystä uskovaisten kaappielosta. Suurin osa ihmisistä kuuluu kuitenkin kirkkoon ja ripareilla käydään lukuunottamatta Hgin Vallilaa.
Totta on se, että uskonnot eivät ole suosionsa huipulla, mutta uskonto on pitkään ollut yksityisasia eikä siitä ole ollut tapana huudella paitsi lähetystyössä.
Aivan toinen asia on sitten se, että uskontoihin liittyviä uskomuksia kyllä pilkataan etenkin jos ne sattuvat olemaan räikeästi yleistä (tai tieteellistä) käsitystä vastaan.

Dzonrid

Vierasblogi

Tässä blogissa kirjoittavat toimituksen vieraat.