Kari Hokkanen

Evakon laululla on valoisa loppu

Maaliskuun 13. päivä 1939 oli Karjalan heimon historian traagisin. Yli 400 000 ihmistä joutui jättämään kotinsa ja siirtymään uuden rajan taakse.

Ihan itsestään selvää evakkotielle lähtö ei ollut. Neuvostoliitto ei sitä vaatinut. Suomessakin moni olisi suonut ainakin osan jäävän.

Talousmiehet laskivat, ettei Suomi selviäisi niin suuresta siirtolaisjoukosta. Lakimiehet tulkitsivat, ettei evakoilla olisi juridista oikeuttakaan saada korvauksia.

He eivät olleet keitä tahansa. Pääministeri Ryti, ulkoministeri Tanner, valtioneuvos Paasikivi...

Karjalaiset aavistivat, kuinka kävisi, jos jäätäisiin. Kun hallituksessa aihetta pohdittiin, talvisodan puolustusministeri Juho Niukkanen jyrähti: pois joka sorkka!

Niin tapahtui, onneksi karjalaisille ja Suomelle.

Kiista korvauksista päättyi karjalaisille suotuisasti. Taakkaa päätettiin tasata. Karjalaisilla se jäi tietysti raskaimmaksi, mutta korvaukset tekivät uuden elämän alun helpommaksi.

Tiukin vääntö käytiin maataloussiirtoväen – heitä oli noin puolet kaikista – oikeudesta saada menetettyjen peltojen tilalle maata. Ratkaisevat olivat presidentti Kallion sanat ja esimerkki. ”Meillä täytyy olla kuntoa siihen”, sanoi Kallio, ja osoitti omia peltojan pika-asutukseen.

Toisin suhtautuivat vaikkapa Tanner, joka yhtiöitti kiireesti Sorkkiaan, tai Mannerheim, joka jatkosodan jälkeen yritti säätiöimällä keplotella Kirkniemeään turvaan siirtoväeltä.

Veikko Lavin mestarillinen ”Evakon laulu” tiivistää riipaisevan kauniisti karjalaisten evakkotien. Surullisella kertomuksella on valoisa loppu. Kuin äiti äesti omaa peltotilkkuaan, säestivät kiurut uuden elämän alkamista.

Hyvinhän siirtoväen sopeutuminen lopulta kävi, onneksi itselleen ja uusille asuinsijoille. Seinäjoenkin kehitystä karjalaisten tulo vauhditti merkittävästi. Kyllä Heimotulet-patsaalle murheen päivän merkeissä kokoontuneet karjalaiset senkin muistavat.

Kari Hokkanen

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet