Pääkirjoitus: Vuosi yksinäisyyttä

Tänään 17. maaliskuuta on kulunut tasan vuosi siitä, kun Suomessa otettiin käyttöön valmiuslaki. Laki sulki koulut, ravintolat, kirjastot, kirkot, kulttuuripaikat ja lopulta myös Uudenmaan rajat.

Sosiaalisessa mediassa levisi perjantaina, eli vuosi siitä, kun yli 500 hengen tapahtumat suositeltiin kiellettäviksi, kampanja nimeltä ”Vuosi hiljaisuutta”. Sen tarkoituksena oli muistuttaa siitä, kuinka kaikki elävä musiikki ja kulttuuri on ollut kadoksissa nyt kokonaisen vuoden. Ei konsertteja, keikkoja eikä festivaaleja. Ei yhdessä jaettuja hetkiä, ei yhteenkuuluvuuden tunnetta ventovieraiden kanssa. Enää enää edes hymyileviä kasvoja.

Julkisten tilojen lisäksi vuosi sitten sulkeutuivat kotien ovet. Vuosi hiljaisuutta on monelle ollut myös vuosi yksinäisyyttä. Enkä tarkoita vain vanhuksia ja pitkäaikaissairaita, joista paljon puhutaan. Yksinäisyys on koskenut jollain tavalla varmasti meitä kaikkia.

Etätöissä ei ole syytä laittaa itseään, ei pukea päivävaatteita, lounas syödään yksin työpöydän ääressä. Viikkopalaveria säestää pesukoneen linkous.

Sairaslomat ovat vähentyneet, mutta ahdistuneisuus ja masennus lisääntyneet. Sosiaaliset kohtaamiset oikeassa elämässä auttavat meitä kaikkia voimaan paremmin. Sosiaaliset kontaktit tarkoittavat myös enemmän silmiä huomaamaan pahaa oloa, enemmän suita puhumaan siitä. Moni paha olo katoaa nauruun kahvitunnilla.

Suljettujen ovien takana ovat myös lapset ja nuoret. Kaikenlaiset lapset. Ne jotka kaipaisivat ympärilleen huolehtivia aikuisia, ja ne jotka kaipaavat ympärilleen arjen rutiineja, ystäviä ja harrastuksia. Arjen keskeltä ovat kadonneet juhlat ja matkat. Etsitään uusia tapoja tehdä elämyksiä ja luodaan reittejä ystävien luo. Erilaiset sovellukset täyttyvät kuvista, videoista ja puheluista, joiden kautta suljettujen ovien takaa tavoitellaan ulkomaailmaan. Ennen koko maailma oli heille avoin, mutta nyt nuhaiset abiturientit peittelevät peitepuikolla punoittavia neniään kahden viikon karanteenin jälkeen. Vain, jotta voisivat valmistua ajallaan. Ilman juhlia.

Julkisten tilojen lisäksi vuosi sitten sulkeutuivat kotien ovet. Vuosi hiljaisuutta on monelle ollut myös vuosi yksinäisyyttä.

Äidit sulkeutuivat koteihin vastasyntyneidensä kanssa. Siihen loppui mammakerhot ja vertaistuki. Lopuivat leikkitreffit ja vauvauinnit. Piirileikeistä siirryttiin pieniin piireihin, jossa ei kukaan enää välttämättä kysynytkään, vieläkö sinä jaksat.

Vuosi hiljaisuutta, vuosi ilman ihmisiä. Ilman kehoa värisyttäviä kokemuksia. Halauksia, sattumanvaraisia tuttuja kesäyössä. Vuosi yksinäisyyttä, jonka vain voimme odottaa loppuvan. Odottaa, että saamme taas avata ovet ja selvittää, mitä kaikkien seinien sisälle on vuoden sisällä ollut suljettuna.

Onneksi yksinäisyytemme on yhteistä. Voimme puhua vaikka siitä sitten kun tapaamme taas. Onneksi myös halumme tukea toisiamme ja kulkea kohti tulevaisuutta on yhteistä. Tsemppihenki yhdistää, mutta myös yksinäisyydestä saa puhua.

kirjoittaja on Seinäjoen Sanomien päätoimittaja

Kommentoi