Kolumni: Maailma muuttuu

Kun olin nuori, kauan sitten, aikana ennen internetiä, googlea, facebookia, instagramia ja älypuhelimia, suurin haaveeni oli muuttaa New Yorkiin. Katsoin teini-ikäisenä televisiosta Kate & Allie -nimistä sarjaa. Sarjassa seurattiin kahden newyorkilaisen yksinhuoltajaäidin yhteistaloutta. Katella oli teini-ikäinen tyttö ja Alliella myös teini-ikäinen tyttö sekä poikalapsi. Nuorten tyttöjen elämä kiinnosti minua enemmän kuin heidän äitiensä tai toisen tytön pikkuveljen tekemiset.

Teini-ikäiset tytöt olivat mielestäni kauniita ja ihania kaikin puolin, joten totta kai toivoin itselleni samanlaista elämää kuin heillä. He asuivat suurkaupungissa, puhuivat äidinkielenään amerikanenglantia ja heille koko maailma tuntui olevan avoin. Kukapa peräkylän likka Suomesta ei olisi itselleen samanlaista halunnut!

Milloinkaan en nuoruudessani kuvitellut jääväni Isoonkyröön: maalle, junttilaan. Lukioaikana suunnistinkin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Elämä ei kuitenkaan silloinkaan mennyt niin kuin elokuvissa. Jotain kohtalon ivaa oli siinäkin, että päädyin isossa Amerikassa pieneen peräkylään, vielä pahempaan junttilaan kuin Isokyrö. Yhteys koti-Suomeen kulki postitse kirjeillä ja kerran kuukaudessa tapahtuvalla kalliilla kaukopuhelulla, silloin kun ei ollut whatsappia, ei edes tekstiviestejä eikä sähköposteja. Kovin avoimelta ei maailma silloin tuntunut.

Jostain syystä ajattelen maailman olevan nykyään paljon avoimempi kuin 30 vuotta sitten, vaikka korona onkin sulkenut lähes kaiken ja vaikeuttanut kaikkien elämää. Asun edelleen Isossakyrössä, mutta kahden viikon karanteenissakin tunsin olevani paremmin kartalla maailman asioista kuin 17-vuotiaana vaihto-oppilaana. Silti kaipaan ihmisten kohtaamista kasvokkain, lähekkäin. Omia, omillaan asuvia tyttäriänikin olen halannut viimeksi jouluna, hieman salaa silloinkin.

Koronasta huolimatta toivon, että nuoret jaksaisivat edelleen haaveilla, kuka mistäkin. Jos me keski-ikäiset, jo mummoutuvat, emme malttaisi odottaa maailman taas aukeavan, voin vain kuvitella, miltä nuorista tuntuu, kun lähes kaikki kielletään ja elämänpiiri kapenee entisestään. Tämä korona-aika on heidän nuoruutensa, josta he kertovat omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Mitähän he mahtavat kertoa? Koulussa ei saanut pitää sisällä lippistä, huppua eikä pipoa, mutta kasvomaskia sai, tai piti pitää. Koulua sai käydä, tai piti käydä, mutta etänä. Koneella sai olla koko koulupäivän, tai piti olla.

Onneksi ajalla on tapana kullata muistot.

Anna Valli, Isokyrö, k oulunkäynninohjaaja

Kommentoi