Lapuan Patruunatehtaan räjähdys tapahtui yli 45 vuotta sitten. Pääjuttunamme oli tässä lehdessä sekä elokuvantekijöiden että Seinäjoen kaupunginteatterin tekemät taiteelliset tulkinnat tästä valtavasta, yhdestä Suomen rauhan ajan suurimmasta tragediasta. Historian tallentaminen on tärkeää. Tietenkin tosiasioihin perustuen, mutta yhtä lailla taiteen keinoin. Näin on tehty myös suurien sotien kohdalla.
Jokainen sinä aikana elänyt muistaa tasan tarkkaan, missä oli, mitä ajatteli ja mitä tunsi kuullessaan suuronnettumuudesta. Räjähdys tuntui kauas. Maa järähti aina Kurikassa saakka. Se myös tuntuu kauas, sillä vielä 45 vuoden jälkeenkin sen tuntee mielessään jokainen aikalainen ja moni meistäkin, jotka eivät tuolloin vielä olleet olemassa. Moni lapualainen on edelleen näiden onnettomuudessa kuolleiden tyttäriä, poikia, puolisoita, äitejä, isiä, siskoja, veljiä sekä työkavereita. Onnettomuus kosketti kaikkia lapualaisia jollain tavoin. Asia oli niin vaikea, että siitä vaiettiin ehkä lasten ja muiden uhrien läheisten suojelemiseksi pitkäksi aikaa. Ehkä vaikenemisen syy oli myös itsensä suojeleminen. Onnettomuus oli raaka ja kammottava. Sitä ei haluttu muistella eikä nostaa esiin.
Historiaa ei opeteta kouluissa syyttä. Se auttaa meitä ymmärtämään sitä, mitä olemme nyt ja se auttaa ymmärtämään sen ajan ihmisiä, sitä miksi heistä tuli sitä mitä he ovat olleet ja mitä ovat nyt. Taiteella on tärkeä osa tässä historian kerronnassa. Se antaa faktoille, luvuille ja aikajanoille inhimillisyyden tarinankerronnan muodossa. Tuntematon sotilas ei ole kouluissa luetutettava teos syyttä. Jokaisessa tragediassa ihmisyys on voimakkaasti läsnä ja ne inhimilliset tarinat on helpoin luoda mielikuviksi ja tunteiksi taiteen keinoin. Faktojen viereen rakennetaan ihmiset ja tunteet.
Ymmärrän hyvin Lapua-elokuvan ohjaajaa Toni Kurkimäkeä kun hän haastattelun aikana keskustellessamme asian merkityksellisyydestä lopulta vain totesi huokaisten: ”En osaa pukea oikein sanoiksi, miltä tämä tuntuu.” Osaan kuvitella hyvin sen vastuun tunteen luodessaan tarinaksi jotain sellaista, jonka ehkä jopa ainoana kuulijana on saanut olla. Vastuun siitä, että se tarinankerronta, johon taiteen tekijä päätyy on osa sellaista historiaa, joka aikalaisten mukana kuolee. Olen itse kokenut tuota vastuun ja ylpeyden tunnetta aina silloin kun toimittajana olen päässyt kuulemaan ja tarinan kertojana kertomaan kaikille muille esimerkiksi veteraanien kertomuksia. Se voi olla ainoa kerta kuin tuo hiljainen tieto siirtyy myös muiden tiettäväksi.
Ymmärrän sen myös siksi, että työskennellessäni aikoinani Vanhan Paukun kulttuurikeskuksen intendenttinä sain kuulla usein museokierrosta vetäessäni ihmisten hyvinkin tärkeitä ja ainutlaatuisia kertomuksia. Olen itse kiitollinen monestakin syystä, että tämä tapahtuma käsitellään nyt ja toivon, että se kunnioitus joka tekijöiden puheista on välittänyt välittyy myös kaikille muille.
Onneksi on taide, joka auttaa meitä kertomaan näin tärkeitäkin asioita.
Laura Kaski, kirjoittaja on Seinäjoen Sanomien päätoimittaja
Onneksi on taide, joka auttaa meitä kertomaan näin tärkeitäkin asioita.