Ennen vanhaan arkitodellisuutta pääsi pakenemaan muihin maailmoihin vain satukirjojen kautta, kun kanin kolosta saattoi pudota Ihmemaahan, tai kätketyn portin kautta löytää tien salaiseen puutarhaan. Vuosikymmenet kuluivat ja maailma kehittyi, ja siirryttiin aikaan, jossa mielikuvituksen rinnakkaistodellisuuksiin pääsi televisioruutujen ja elokuvateatterin kautta, elävän kuvan naulitessa katsojan ruudun äärelle tunniksi tai pariksi kerrallaan.
Sitten koitti nykyinen aika, jossa lapset eivät pakene arkista todellisuutta kuviteltuun, vaan he elävät rinnakkain kahdessa todellisuudessa. Tässä maailmassa ja some-maailmassa. Siellä ei seikkailla mielikuvituksen välityksellä, vaan sinne lapsi astuu omana itsenään, suojattomana ja alttiina kaikelle hänelle vahingolliselle. Ja hän on siellä yksin.
Pohjanmaan poliisi tiedotti viime viikon lopulla nuorten tekemistä koulu-uhkauksista. Some-kanavissa leviää haasteita, joihin some-yhteisön jäsenet tempautuvat mukaan. Kuka ymmärtämättömyyttään, kuka välinpitämättömyyttään. Koskaan ei vanhempien ole ollut vaikeampaa pitää lastaan kiinni tässä tylsässä todellisuudessa ja irti rinnakkaisesta todellisuudesta, kuin nyt.
Lapsuudessani kirjastokorttini nostettiin hyllylle toviksi, sillä luin vanhempieni mielestä liikaa. Jatkuvasti, kaiken aikaa, sillä mielikuvitukseni janosi yhä enemmän seikkailuja ja jännitystä, irtaantumista todellisuudesta ja siitä, kuka olin. Vähänpä silloin tiedettiin siitä, miltä vanhempien pitää yrittää lapsensa tulevassa ajassa varjella.
Aivan samoin, kuin kirjojen kautta toisessa todellisuudessa toisena henkilönä mielikuvituksessaan seikkaili 1980-luvun lapsi, seikkailee 2020-luvun lapsi valitsemassaan roolissa some-maailmassa. Mutta siellä vastassa voi olla muutakin, kuin kuviteltu uhka.
Somen koukuttavuus tuntuu aikuisissakin. Lasten kohdalla puuttuu järjen ja elämänkokemuksen kasvattama suodatin sen tarjoamia houkutuksia ja yllytyksiä vastaan. On hämmentävää seurata, miten taitavasti lapset puhelimillaan soljuvat sen kautta avautuvan virtuaalimaailman virrassa. Aikuiset asettavat aikarajoja ja estoja, joita lapset oppivat kiertämään. Pelit ja lukuisat keskustelukanavina toimivat sovellukset eivät vain kahlitse otteeseensa, ne tuntuvat tunkeutuvan pieniin mieliin ja ajatuksiin niin, että some-maailma ei ole satunnaista viihdettä vaan tapa elää elämänsä.
Aikuisten, kaikkien lasten ja nuorten kasvatustyössä mukana olevien, tulisi ottaa voimakkaampi ote jälkikasvun opastamisesta ja neuvomisesta some-maailmassa. Mutta mitenkäs siinä onnistuu, jos itse tuntee sen maailman kynnyksen yli astuessaan lähinnä leijuvansa avuttomana bittiavaruuden tyhjiössä?
Johanna Koskiahde
vt. päätoimittaja