Kolumni | Lahjoja ja avoimia kysymyksiä

Vuoden viimeisenä työpäivänä ennen joulua mietin erästä taideteosta. Siinä taiteilija on rakentanut keskelle merta suurikokoisen mittalaitteen, jossa koulun kemiantunneilta tuttua pH-testiliuskaa muistuttava värjätty kangas mittaa meren happamuustasoa. Kankaan väri muuntuu vuoroveden vaihteluiden mukaan ja kertoo asioita meren tilasta ja meren pinnan noususta ilmastonlämpenemisen myötä.

Työssäni taidenäyttelyiden parissa tulee joulu muutaman kerran vuodessa. Vaikka teoksista on puhuttu, niitä on suunniteltu, nähty kuvina ja joitain livenäkin, vertautuu uuden teoksen näkeminen näyttelyn rakentamisen yhteydessä lahjojen saamiseen. Pehmeitä, kovia, aineettomia, perinteisiä tai kauden uutuuksia – taide on lahjapaketti joka jatkaa antamistaan. En itse toivo tai halua antaa, toimittaja ja kirjailija Julia Thurénin sanoin, ”mitään turhaa paskaa”. Näin on myös työni kautta esitettävän taiteen kohdalla. Luotan vakaasti taiteen vapauden myötä toteutuviin moniin mahdollisiin tehtäviin ihmisten elämässä ja yhteiskunnassa. Taide saattaa ensi vilkaisulta vaikuttaa turhalta, sillä se on erilaista kuin monet muut asiat elämässä. Se voi olla outoa, ärsyttävää, sykähdyttävää tai samantekevää. Sen merkitykset avautuvat ennakoimattomilla tavoilla, vaikka lahjan repisikin nopeasti auki.

Viimeisenä työpäivänä ennen lomaa mietin myös kulunutta vuotta, etenkin syksyä, joka on ollut yksi työelämäni kuluttavimmista. Tammikuun 8.päivään asti esillä olevan Siat-näyttelyn ympärille syntynyt kohu ja sen silmässä työskentely näytti polarisoituneen keskustelukulttuurin ja jakautuneen mielipideilmaston ikävät kasvot. Kohu on laantunut, mutta monia avoimia kysymyksiä se jätti. Missä ja miten voidaan käydä keskustelua ristiriitoja sisältävistä kysymyksistä? Miten nuoret voivat käsitellä heidän tulevaisuuttaan koskevia isoja aiheita ilman aikuisten ja vallitsevien normien painetta? Ruuantuotannon järjestäminen ihmisten, eläinten ja maapallon hyvinvointia tukevalla tavalla on ihan kaikkia koskettava asia. Miksei huomioiden esittäminen siitä, vaikka taideteoksen muodossa, ole kaikkien asia, vaan koetaan hyökkäykseksi tai ideologian tuputtamiseksi? Uskon pohtivani näitä vielä pitkään.

Meriveden pH-mittari on osa norjalaistaiteilija Cecilia Jonssonin pitkäaikaista työskentelyä. Uusi Tides-kokonaisuuden teos nähdään Poikkipolkuja ekologiaan –ryhmänäyttelyssä helmikuussa. Sitä, millaisia merkityksiä tämä teos luo, en tiedä vielä. Ajatuksen taiteesta jonkinlaisena ympäristönsä mittarina se on jo jättänyt mieleeni kytemään. Siat-kohun voimakkuus näytti, ettei näyttely ollut ainakaan samantekevä. Jos kohua tarkastelee mittarina, millaisia muita havaintoja voidaan tehdä?

Sanna Karimäki-Nuutinen

taidekuraattori

Seinäjoen taidehalli

Etusivulla nyt

Luetuimmat