Kolumni Lapuan Patruunatehdas ei unohdu

Istumme kuvaaja Esa Siltalopin kanssa Anja ja Sauli Portinin kodissa Lapualla. Eletään huhtikuun 23. päivää vuonna 2006. Patruunatehtaan räjähdyksestä on kulunut tasan 30 vuotta. Anja pitää kädessään kultaista kaulakelloa, joka oli hänen hengenpelastajansa, kun patruunatehtaan lataamo hävisi taivaan tuuliin muutamassa sekunnissa. Anja oli siirtänyt kellon kaulastaan rintataskuun juuri ennen räjähdystä. Yksi luodeista osui suoraan kelloon. Viisarit olivat pysähtyneet aikaan 7.42.

Anja pelastui, mutta 40 hänen työkaveriaan menetti henkensä, 60 loukkaantui ja 66 lasta jäi orvoksi. Tarina, jota kuuntelimme oli sananmukaisesti pysähdyttävä, sillä koko Lapua ja koko maa pysähtyivät tuona hetkenä pitkäksi aikaa.

Ajamme Portineilta Jyväskylään piispa Yrjö Sariolan kotiin. Hä oli räjähdyksen aikaan Lapuan hiippakunnan piispana, ja oli silloin etulinjassa auttamassa ja lohduttamassa läheisensä menettäneitä lapsia ja aviopuolisoita. Tarinat, joita häneltä kuulimme olivat samalla tavalla pysäyttäviä kuin Anjan kertomukset.

Illalla nämä kertomukset nähtiin Nelosen Uutisissa. Vaikka itse tapahtumasta oli kulunut 30 vuotta, tuo päivä oli yksi toimittajaurani koskettavimmista.

15 vuotta myöhemmin istumme vaimoni kanssa Seinäjoen kaupunginteatterin katsomossa rivillä 14. Alkamassa on näytelmä, joka teatterin keinoin kertoo Patruunatehtaan räjähdyksen eri vaiheet. ”Patruunatehdas” -näytelmän käsikirjoittaja Anne Koski-Wood ja ohjaaja Panu Raipia olivat loihtineet näyttämölle realistisen ja vaikuttavan teatteriesityksen.

Teatteriesityshän on hyvä silloin, kun pelkää joka hetki sen päättyvän. Itselleni kävi juuri näin. Näytelmä vei mennessään, ja sillä hetkellä, kun räjähti, muistuivat mieleen Anja Portinin sanat ”Kaikkialla ympärillä oli pimeää, kukaan ei liikkunut ja lataamossa oli hiiren hiljaista.” Se hetki oli saatu näyttämöllä tuntumaan juuri tuolta.

Tällaisen tragedian esittämisessä on vaara sortua ylidramatisointiin. Näin ei nyt tapahtunut, vaan asiat käsiteltiin tahdikkaasti ja tyylillä. Kahteen tuntiin oli saatu mahdutettua valtava määrä onnettomuuteen liittyviä tapahtumia. Missään vaiheessa ei tullut vaivautunutta oloa. Koska en ole mikään teatteritaiteen asiantuntija, en ryhdy näyttelijäsuorituksia arvioimaan. Jokainen roolisuoritus oli onnistunut, mutta Jani Johansson Annin isänä ja Helenan aviomiehenä oli vaikuttavin.

Esityksessä niveltyvät hyvin yhteen todellinen historia, ja näytelmän mahdollistamat taiteen keinot. Sanomakin tuli kaikille selväksi. Toivoa ei pidä koskaan menettää. Kaikesta kamaluudesta huolimatta elämän on jatkuttava. Teatterista poistui vakavia ihmisiä. Tämä antoi ajateltavaa pitkäksi aikaa.

Jos vielä et ole näytelmää nähnyt, mene katsomaan. Jään mielenkiinnolla odottamaan Patruunatehtaan onnettomuudesta tekeillä olevaa elokuvaversiota.

Kirjoittaja on Seinäjoen kaupunginhallituksen jäsen