Kolumni Oppimista ja tavoitteita

Opetuksen ja kasvatuksen valtakunnallisissa tavoitteissa isoina yläkäsitteinä mainitaan kasvu ihmisyyteen ja yhteiskunnan jäsenyyteen, tarpeelliset tiedot ja taidot sekä sivistyksen, tasa-arvoisuuden ja elinikäisen oppimisen edistäminen. Opetussuunnitelma on opetusta säätelevä normi, jossa kuvataan opetuksen tavoitteita ja sisältöjä. Aiemmin oppilaamme menestyivät hyvin kansainvälisissä vertailuissa. Viimeisissä testeissä emme ole enää pärjänneetkään. Mistähän tämä voisi johtua? Ovatko lapset ja nuoret muuttuneet niin paljon? Mikä perheissä on eri tavalla? Entä koulussa? On aivan varmaa, että vastausta ei löydy yhdeltä taholta. Sen sijaan nostan esiin muutamia tekijöitä, joilla ajattelen olevan vaikutusta oppilaiden oppimiseen ja opettamiseen. Havaintoni perustan päivittäiseen läsnäoloon sekä vuosien kokemukseen opetustyössä ja hallintotehtävissä.

Koulussa halutaan keskittyä opettamiseen, mutta koulun tehtävät ovat luisuneet yhä enemmän kasvatukseen ja asioiden kirjaamiseen samalla kun opetussuunnitelma on paisutettu.

Yhä suuremmalla määrällä oppilaita on suuria haasteita olla koulussa. Ei huvita lainkaan, kun mikään ei tapahdu silmänräpäyksessä, kättä heilauttamalla tai vaivattomasti. Oppiminen ei olekaan sitä, että jo tietää ja osaa. Goethe on todennut: ”Kaikki on vaikeaa, ennen kuin se on helppoa.” Tommy Hellsten on puolestaan ilmaissut: ”Elämässä on usein kyse oppimisesta. Ja varsin usein sellaisesta oppimisesta, mitä emme haluaisi oppia.” Tuntuu, että osa oppilaista on tottunut siihen, että itseään ei tarvitse mitenkään vaivata sen vuoksi, että voisi oppia jotakin. Joku muu hoitaa.

Koulussa halutaan keskittyä opettamiseen, mutta koulun tehtävät ovat luisuneet yhä enemmän kasvatukseen ja asioiden kirjaamiseen samalla kun opetussuunnitelma on paisutettu sellaiseksi monialaisuuden ja laaja-alaisuuden paketiksi, jossa perusasiat ovat hautautuneet inkluusion idealismin ja kasvatustieteellisen jargonin peltoon. Tuntuu, että opetussuunnitelman perusteissa mainitut saavutettavuus ja esteettömyys etääntyvät ja estyvät. Kysymys ei ole siitä, etteikö kentällä osata. Pikemminkin asia on niin, että opetustyössä uuvutaan siihen, että oppilaiden kanssa pitäisi tehdä jotakin sellaista, joka ei ole ikäkaudelle ominaista: soveltaa, muodostaa kokonaisuuksia ja yhdistellä ilmiöitä sekä toisaalta erottaa suurista kokonaisuuksista oleelliset.

Olisiko mahdollista, että suunnitelmia tehdessä ja sisältöjä tarkastellessa kysyttäisiin heiltä, jotka päivittäin ”ruohon juuressa” opettavat ja oppivat. Back to basics?