Pyhäinpäivä: Eutanasia vai ei? Loppujen lopuksi jokaisen toiveena on hyvä kuolema

Kun läheinen on saanut kokea hyvän kuoleman, elämää on helpompi jatkaa hänen jälkeensä. Laura Kaski

Millainen on hyvä kuolema? Kun kysymys koskee kaikkein henkilökohtaisinta asiaa, se herättää suuria tunteita ja näkemyksien koko kirjon.

Johanna Koskiahde

Salla Varjanto on joutunut kohtaamaan elämässään sen suurimman surun, joka vanhemman osaksi voi tulla. Oman lapsensa menettämisen.

– On asioita, joita vain toinen ne kokenut voi ymmärtää, ja oman lapsen menettäminen on sellainen. Tyttäreni Selina kuoli aivokasvaimeen 13-vuotiaana, vuoden sitä vastaan taisteli. Nyt kahdeksan vuotta hänen kuolemansa jälkeen lähdin ystäväni kannustuksesta kouluttautumaan sairaanhoitopiirin kokemusasiantuntijaksi, jotta voin olla tukena samaa tuskaa läpikäyville, hän kertoo.

Vertaistuki voi olla tapa käydä vaikeita asioita läpi avoimesti ja ilman jännitteitä.

– On helpompi puhua tunteista ja ajatuksista, kun ne kohtaa ja ottaa vastaan joku, joka ymmärtää, elettyään ne asiat itsekin. Lisäksi on monia käytännön asioita, omaishoitotukiasioita ja korvaushakemuksia, joiden kanssa joutuu taistelemaan ja joissa apu on tarpeen. Kuitenkin usein tärkein asia on pelkkä läsnäolo. Että on perheen luona ja saatavilla, Varjanto kertoo.

Oman tyttären lähestyvästä kuolemasta selviytymisessä auttoi se, että hän sai olla lapsensa kanssa koko ajan, loppuun saakka.

Nyt kahdeksan vuotta hänen kuolemansa jälkeen lähdin ystäväni kannustuksesta kouluttautumaan sairaanhoitopiirin kokemusasiantuntijaksi, jotta voin olla tukena samaa tuskaa läpikäyville.

Salla Varjanto

– Se oli minulle suruaikaa koko vuosi. Jotenkin sen sisimmässäni jo ensioireista aavistin, että jotakin on pahasti vialla. Ajattelen, että pitkät hyvästit auttoivat minua selviämään hänen kuolemastaan.

Lapsen kuolema on vastoin luonnon järjestystä ja sattuu kipeästi ulkopuolisiinkin. Kuolevan lapsen ja hänen perheensä kohtaaminen ei ole helppoa edes terveysalan ammattilaisille.

– Selinan sairastamisen aikana jouduin useamman kerran tilanteisiin, jossa meitä, lasta itseään tai vanhempia, puhuteltiin kylmästi. Se on asia, joka jäi äitinä minua mietityttämään. Ehkä näitä kohtaamisia ja inhimillistä pehmeää lähestymistä tulisi harjoitella hoitohenkilökunnan parissa enemmän. Hoitoapua me saimme loppuvaiheessa kotiin, ja siltä osin koen, että asiat menivät hyvin.

Salla Varjanto on kotihoidossa työskennellessään nähnyt sen parissa olevien syöpäpotilaiden tilanteen.

– Syöpäpotilaille olisi hyvä tarjota oma kotipalvelunsa. Aina koti ei ole sairaalle se paras paikka, mutta uskon, että suurin osa meistä haluaisi kuolla kotona. Kotiin Selinakin toivoi aina hoidoista pääsevänsä, lopussakin. Meiltä maakunnasta puuttuvat saattokotipaikat, joissa loppuvaiheen saisi elää kodinomaisessa ympäristössä. Kaunistelematta asiaa, terveyskeskuksen petiin kuoleminen merkitsee usein yksinäistä kuolemaa, sillä eivät hoitoresurssit riitä jokaiseen avunpyyntöön vastaamiseen.

Kysymystä eutanasiasta Salla Varjanto pohti seurattuaan kesällä syöpään menehtyneen veljensä loppua.

– Koen, että eutanasia voisi olla vaihtoehto tietyissä tapauksissa. Syöpä merkitsee usein kohtuuttomia kipuja, joihin ei aina lääkitys auta. Hyvä kuolema on kuitenkin aina jokaisen ihmisen asenteesta ja tunteista riippuva, henkilökohtainen asia ja toive, jota tulisi voida kunnioittaa.

Onko oikeutta valita?

Pitäisikö olla oikeus valita eutanasia, kun jäljellä on enää kärsimystä? Eikö ole yhtä väärin pitkittää elämää luonnon vastaisesti lääkkein ja konein, kuin on väärin sitä lyhentää?

Eräs keski-ikäinen eteläpohjalaisnainen pohtii asiaa omasta näkökulmastaan:

”Työskenneltyäni pitkään vanhushoidon parissa, koen ammattini puolesta olevani jonkinmoinen asiantuntija. Sain myös diagnoosin etenevästä parantumattomasta sairaudesta. Siihen on vain oireita vähentävää lääkitystä, jonka teho käytön pidentyessä laskee, tai odotetavissa on, että lääkkeen haitta kääntyy suuremmaksi kuin hyöty.

Arpaonnella sitten ratkeaa, saanko hyvää vai huonoa saattohoitoa, kun sen aika koittaa. Molempia olen nähnyt pitkän työuran aikana.

Sairastuessani pääsin Kelan sopeutumisvalmennuskurssille, jossa aika suoraan kerrotaan sairauden loppuvaiheesta. Ryhmässä kävimme läpi vaikeita kysymyksiä: haluanko kuolla ollen sitä ennen pitkän aikaa vuodepotilaana? Onko edessäni kuolema omaan limaani keuhkoissa, ollen syöttöletkujen varassa kykenemättömänä nielemään? Kuunnellaanko potilaan toivomuksia sitten, kun ei saa enää puhutuksi? Toteutetaanko silloin muiden toivomuksia, jotta helpotetaan heidän oloansa minun kuolemani äärellä? Miten hoidan eutanasian, jos se on mahdollista, kun itse en ehkä silloin pysty? Ennenaikaisesti ei kuitenkaan haluaisi elämäänsä lopettaa itsemurhan kautta.

Keskustelussa tärkeintä on ymmärtää, että kukaan ei voi toisen puolesta tuntea, miltä fyysinen tai psyykkinen kipu tuntuu. Eikä niitä kaikkia kipuja mikään lääke pysty poistamaan.

Minua harmittaa puheet siitä, kuinka kaunista kaikki on siinä kuoleman hetkellä, koska ei se aina ole. Ja puheet siitä, että eutanasia on tappamista, eikä itse valittu vaihtoehto. Tosiasiahan on, että hoitohenkilökuntaa on niin vähän, ettei siinä kuolevan vierellä aina kukaan ole auttamassa.”

Aiheeseen liittyvää

  1. Kuoleman lähestyessä sairaalapapin roolissa tärkeimmäksi nousee ennen kaikkea yksi asia
    27.10.2021 6:00

Kommentoi