”Meillä oli kaikki hyvin, emme olisi halunneet lähteä”

Kotimaataan ja perheitään kaipaavat Ukrainan pakolaiset ovat kiitollisia kaikesta saamastaan avusta.

Nila, Olga ja Larissa istuvat keittiön pöydän äärellä. Kahvikupit höyryävät ja lautasilla on Olgan juuri leipomaa mustikkapiirakkaa. Naiset nauravat ja rupattelevat. Välillä Nila katsahtaa puhelinta ja Olga innostuu muistelemaan numeroita suomeksi. Larissa ryhtyy kirjoittamaan kauppalistaa. Kiril, 8, on koulussa. On tavallinen perjantain aamupäivä Seinäjoella. Naiset ovat toisaalta onnellisia, kun ovat turvassa, toisaalta murheissaan kotimaassaan Ukrainassa vellovasta kauheasta sodasta.

Larissa on Nilan äiti ja Kiril Nilan poika. Olga on ystävä Kiovasta. Perheet asuivat Kiovassa vain parin kilometrin päässä toisistaan. Seinäjoella he asuvat saman kadun varrella.

Nila, Kiril ja Larissa pakenivat Kiovasta 10.3. Silloin Kiovaa jo pommitettiin.

– Kaksi päivää olimme kellarissa. Nukuimmekin siellä. Pelkäsimme kovasti, Nila kertoo.

– Minun kotini lähelle osui pommi, Olga kuvailee.

Larissan, Nilan ja Kirilin matka suuntautui Kiovasta läntiseen Lviviin ja Puolaan junalla. Siitä matka jatkui linja-autolla Riian ja Tallinnan kautta Helsinkiin ja Seinäjoelle. Matka kesti kolme päivää. Olga tuli samaa reittiä viikkoa myöhemmin. Seinäjoella he asuivat ensin kuukauden yksityisperheissä ja sen jälkeen he ovat asuneet kuukauden päivät kerrostaloasunnoissa. Asunnot on kalustettu yksityisihmisten lahjoituksilla viihtyisiksi. Suomeen naiset halusivat siksi, että suomalaiset vaikuttivat heidän mielestään kivoilta

– Suomalaisilla on hyvä asenne Ukrainaa kohtaan.

Elämä täällä on hyvää.

Kotimaassaan Nila työskenteli tupakkafirman myyntipäällikkönä. Larissa-mummu, babushka, niin kuin Nila ja Olga häntä kutsuvat, oli päivät kotona ja hoiti Kiriliä kun tämä tuli koulusta.

Olgalla ja tämän miehellä Alexaderilla oli Kiovassa oma yritys, jossa Alexander teki pedikyyrejä ja Olga manikyyrejä.

– Tällä hetkellä Alexander valmistaa rintamalle ruoka-annoksia, Olga kertoo ja näyttää puhelimesta kuvaa, jossa on rivissä hieman jugurttipurkkeja suurempia muovipurkkeja, sisältönään riisistä ja lihasta valmistettua muonaa.

– Meillä oli kaikki hyvin. Emme olisi halunneet lähteä, Olga huokaa.

Naiset harmittelevat, että eivät ole saaneet töitä Suomesta.

– Minä kävin työhaastattelussa siivoojaksi, mutta kun en osaa suomea enkä englantia, niin en saanut työtä, Olga kertoo.

Nila on lukenut englantia vuoden verran kahdeksannella luokalla. Naisten yhteinen haave on perustaa yritys, jossa Olga tekisi manikyyrejä ja Nila pitäisi kahvilaa.

– Näyttää kuitenkin siltä, että kielitaitomme ja alkupääomamme eivät riitä yrityksen perustamiseen, naiset surevat.

Tällä hetkellä he saavat avustuksena asunnon ja viikottain ruokakortin S-markettiin. Lisäksi he ovat saaneet pienen summan pakolaisrahaa.

– Saamamme apu on riittänyt. Elämä täällä on hyvää. Olemme kiitollisia kaikesta saamastamme avusta.

Naiset seuraavat päivittäin tilannetta kotimaassaan. Yhteyttä omaisiin ja ystäviin pidetään tekstiviesteillä. Olgan entinen mies on rintamalla, samoin Nilan monta ystävää. Vaikka Suomessa naiset tietävät olevansa turvassa ja kertovat nukkuvansa nyt hyvin, pelko on jäänyt alitajuntaan.

– Kerran kaupassa putosi jotain lattialle ja säikähdin sitä kolahdusta kamalasti, Nila kertoo.

– Kun tulimme, täällä oli vielä lunta. Säikähdimme kovasti sitä ääntä kun lunta tippui katolta, Larissa sanoo.

Naiset aikovat olla Suomessa ainakin hyvän tovin.

– Haluan antaa pojalleni hyvän tulevaisuuden. Ukrainassa on nyt vaikeaa ja siellä tulee olemaan vaikeaa vielä kauan sodan jälkeenkin, Nila huokaa.

Etusivulla nyt

Luetuimmat