Vanhemmuus alkoi thaimaalaiselta lentokentältä: "Tiedettiin heti, että hän on meidän poika"

Biologisesta lapsettomuudesta kärsineet Susanne ja Janne Seppälä toivoivat pitkään ja hartaasti omaa lasta. Vuoden 2016 keväällä he laittoivat adoptioprosessin vireille ja melkein päivälleen viisi vuotta myöhemmin, keväällä 2021, pariskunta oli matkalla kohti Thaimaata hakemaan tuolloin 2 vuoden ja 10 kuukauden ikäistä poikaansa, Jiro Seppälää, kotiin.

Jiron ja vanhempien ensikohtaaminen tapahtui keskellä koronapandemiaa, Hat Yain lentokentällä Etelä-Thaimaassa.

– Lensimme aluksi Bangkokiin ja vietimme siellä kaksi viikkoa karanteenissa hotellissa. Bangkokista lensimme sitten vielä Etelä-Thaimaahan, Seppälät kertovat.

Susanne Seppälä kertoo, että normaalisti adoptiolapsi haetaan lastenkodista, mutta koronarajoitusten vuoksi Seppälät eivät voineet poistua lentokentältä, sillä muuten edessä olisi ollut toinenkin kahden viikon karanteeni. Koronarajoituksista huolimatta Thaimaassa oli sallittua lentäminen toisiin provinsseihin, mutta lentokentältä ei voinut poistua ilman karanteenia.

– Loppuun asti säilyi jännitys pääsemmekö poikaa hakemaan, kun kahden viikon Bangkokissa viettämämme karanteenin aikana lentoja peruttiin koko ajan. Meillä oli kaikki valmiiksi järjestetty jo Suomessa, mutta tilanne paikan päällä muuttuikin sitten koko ajan. Kaksi lentoa meiltä peruttiinkin ja yhdet lentoliput jäivät kokonaan käyttämättä, Janne Seppälä kertoo.

– Ensimmäiset kolme viikkoa perheemme sitten asuikin Bangkokissa hotellissa.

Ensikohtaamisesta alkaen Jiro tuntui omalta ja perhe oli vihdoin kokonainen. Seppälät kuvailevat, että vanhemmuus on ollut unelmien täyttymys, ja oman pojan kasvamista ja kehittymistä on ollut hieno seurata. Seppälät kuvailevat poikaansa fiksuksi, huumorintajuiseksi, luovaksi ja voimakastahtoiseksi energiapakkaukseksi, jota kiinnostaa muiden ikäistensä poikalasten tavoin niin Spiderman, dinosaurukset kuin monsteriautotkin.

– Kesällä harjoiteltiin ilman apupyöriä ajoa ja niin oli pojalla sinnikkyyttä ja kova halu oppia, että loppukesästä hän sen jo oppikin, ylpeä isä kertoo.

Tietysti tulee mietittyä, että osaanko olla hyvä kasvattaja.

Janne Seppälä

– Jiro oppi tosi nopeasti myös suomen kielen, äiti lisää.

Jiro on aivan hiljattain aloittanut päivähoidossa, sitä ennen vanhempainvapaalla olivat vuorotellen niin äiti kuin isäkin. Toista isänpäiväänsä sunnuntaina viettävä Janne Seppälä kertoo, ettei isyys ole varsinaisesti muuttanut häntä ihmisenä, vaikkakin elämän prioriteetit ovat muuttuneet.

– En ole oikein koskaan ollut murehtijatyyppiä. Nykyään tietysti tulee mietittyä, että osaanko olla hyvä kasvattaja, teenkö asiat oikein ja osaanko ohjata poikaa oikeaan suuntaan elämässä, Seppälä miettii. Hän kertoo, että isänä oleminen lähti käyntiin kuin luonnostaan, vaikka joku voisi ajatella, ettei ole itsestään selvää aloittaa isyyttä kolmevuotiaan lapsen kanssa.

Isä ja poika viettävät yhteistä aikaa niin ulkona pyöräillen, legoja rakennellen kuin kitaraa soitellen. Sisäleikkipuistoihin mennään yleensä miesten kesken.

– Se on isän ja pojan yhteinen juttu, Janne Seppälä kiteyttää Jiro-pojan näyttäessä peukkua vieressä.

Seppälät muistelevat tilannetta, kun he saivat kansainvälisiä adoptioita järjestävältä Interpedialta puhelinsoiton, että heille on vihdoin löytynyt lapsi. Susanne Seppälä oli tuolloin töissä, eikä ollut kuullut puhelintaan. Janne Seppälä vastasi puhelimeen kotonaan ennen iltavuoroon lähtemistä. Kun tieto tavoitti myös Susannen, hän kiiruhti töistä kotiin, että he saisivat välittömästi soitettua videopuhelun Interpedialle. Seppälät eivät vielä tienneet heille löytyneen lapsen sukupuolta tai ikää. Videopuhelun aikana he saivat vihdoin nähdä poikansa kuvan. Seppälöille tarjottiin miettimisaikaa yön yli, mutta sitä ei tarvittu.

– Kyllä me tiedettiin heti, että hän on meidän poika. Heti tuli vahva tunne, Seppälät kertovat.

Sitä tunnetta, kun viiden vuoden odotus vihdoin palkitaan, on vaikea kuvailla.

– Hyvä että en pyörtynyt, Susanne Seppälä kuvaa tuntemuksiaan Interpedialta saadun tiedon jälkeen. Janne Seppälä kertoo lähteneensä videopuhelun jälkeen normaalisti iltavuoroon, mutta työnteosta ei tullut sinä iltana mitään.

– Käteni tärisivät enkä saanut kyllä pätkääkään töitä tehtyä.

Neljä viikkoa tuon puhelun jälkeen Seppälät olivat jo matkalla kohti Thaimaata.

Seppälöiden adoptio vahvistettiin virallisesti kuluvan vuoden heinäkuussa ja heistä tuli myös paperilla Jiron äiti ja isä.

– Thaimaassa adoptioprosessi etenee siten, että ensin ollaan noin vuoden ajan huoltajia ja vasta sitten adoptio virallistetaan, Seppälät kertovat. Seuraavaksi Seppälän perheessä vietetään Jiron ristiäisiä, joita he eivät ole tuon vuoden seuranta-ajan vuoksi voineet vielä järjestää.

Seppälät korostavat adoptiovanhemmuudessa vertaistuen merkitystä. He kertovat, että Seinäjoella ja lähiseuduilla on paljon adoptioperheitä ja kaupungissa järjestetään säännöllisesti vertaistapaamisia. Lisäksi perheelle on syntynyt tiivis ystävyyssuhde kolmen muun perheen kesken, joissa kaikissa on thaimaalaissyntyinen adoptiolapsi.

Vaikka itse vanhemmuus on samanlaista kuin biologisenkin lapsen kanssa, adoptioperheen lapsi voi tarvita kasvaessaan hieman enemmän tukea taustansa takia.

– Adoptiolapsi on taustansa takia aina erityislapsi, vaikka ihan terve onkin. Koskaan ei voi tietää onko lapsella jotain traumoja, esimerkiksi hylkäämiskokemuksista, Susanne Seppälä kertoo ja kiittelee, että Pelastakaa Lapset ry tekee säännöllisiä “mitä kuuluu” -visiittejä ja heidän puoleensa voi kääntyä kaikissa mahdollisissa huolenaiheissa.