Sotatraumat pitää purkaa, muuten oireilu voi jatkua läpi elämän

Käsittelemättömillä sotatraumoilla on tapana siirtyä tunneperintönä sukupolvelta toiselle. Näin käy etenkin, jos ihmiset kokemuksineen eivät ole tulleet nähdyiksi, kuulluiksi ja tunnustetuiksi.

Näin kuvailee jatkosodan aikaisen, Suomen itärajan läheisyydessä käydyn partisaanisodan uhreja haastatellut Kirsi Laurén. Hän on kulttuurintutkimuksen yliopistotutkijana Itä-Suomen yliopistossa.

Pahimmillaan sotatraumojen oireita – kuten painajaisia, masennusta ja pelkoa – työstetään vielä vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen.

– Kaikkein haavoittuvimmassa asemassa ovat lapset ja nuoret. Kauheuksien näkeminen ja niistä kuuleminen jättää ikuiset jäljet sekä yksilöön että yhteisöön – ja koko kansakuntaan, Laurén toteaa.

Puolisotilaalliset neuvostopartisaanijoukot tappoivat jatkosodan aikana 180 suomalaista siviiliä rajaseudun pienissä kylissä. He lietsoivat kauhua ja yrittivät nujertaa suomalaisten taistelutahtoa tappamalla myös naisia ja lapsia.

Tapahtumia ei pitkään aikaan tunnustettu virallisesti valtion taholta, mikä lisäsi uhrien läheisten tuskaa.

– Unohtaminen ja vähättely ovat kaikkein pahinta, Laurén sanoo.

Yksi syy vaikenemiseen oli oletettavasti se, että uhrit olivat tavallisia ihmisiä, eivät sotasankareita. Rajaseutujen tapahtumat ja yksittäisten ihmisten kohtalot hukkuivat suurempien asioiden, kuten Karjalan menettämisen, alle.

Puhumattomuuteen oli muitakin syitä. Toisen maailmansodan jälkeen haluttiin ennen kaikkea keskittyä jälleenrakentamiseen, ei kauheuksien muisteluun. Lisäksi Neuvostoliiton pelko tukki suut monilta.

Oli varmasti paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan pystyneet puhumaan kokemuksistaan kenellekään.

– Oli varmasti paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan pystyneet puhumaan kokemuksistaan kenellekään. Silti juuri puhuminen, myös julkisesti, olisi ollut tärkeää, Laurén sanoo.

Vasta Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 vapautti ihmiset avautumaan partisaanisodan aikaisista kokemuksistaan myös julkisesti. Sen jälkeen sotahistoriasta alettiin muutenkin kirjoittaa avoimemmin. Huomiota saivat niin sotavangit kuin vaikkapa suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden rakkaustarinat.

Partisaanisodan aikana moni suomalaislapsi joutui näkemään läheltä julmuuksia tai elämään vuosia hyvin painostavassa ilmapiirissä. Jäljelle ei aina jäänyt ketään, jonka kanssa kokemuksistaan olisi voinut puhua.

– Yksikin turvallinen aikuinen olisi tässä kohtaa ollut lapselle hyvin tärkeä, Laurén sanoo.

Hänen haastattelemansa ihmiset saivat eniten lohtua oman kyläyhteisönsä ihmisistä, joiden kanssa kokemuksia saattoi jakaa. Kun omat, sirpaleiset muistot ja tiedot yhdisti toisen ihmisen tarinaan, kuva täydentyi. Tunteiden jakaminen muiden kanssa oli eheyttävää.

Toisaalta lapset kuuntelivat näitä tarinoita silmät pyöreinä ja aistivat vanhempiensa stressin.

Joitakin aseellisista iskuista selvinneitä helpotti päätös anteeksi antamisesta. Se ei tarkoittanut asioiden vähättelyä tai villaisella painamista. Monella kesti pitkään päästä eroon vihasta vihollista kohtaan, mutta lopulta katkeruudessa eläminen kävi liian raskaaksi.

Sodan jälkeen moni poika joutui hyppäämään isänsä kenkiin. Maaseudulla riitti paljon töitä myös naisille ja tytöille. Tämä ei ollut ainoastaan huono asia.

– Toiminta auttoi monia selviytymään.

Unohtaminen ja vähättely ovat kaikkein pahinta.

Laurén näkee nyt ”valitettavia samankaltaisuuksia” Ukrainassa kuin 80 vuoden takaisissa tapahtumissa Suomessa.

– Tapahtumia ei tosin voi täysin verrata toisiinsa, sillä elämme nyt niin eri aikaa, hän tähdentää.

Toivoa tuo se, että sotatraumojen luonne tunnetaan nykyisin paremmin kuin vielä toisen maailmansodan jälkeen. Lisääntyneen tutkimustiedon ansiosta vaikeiden kokemusten seurauksista ja niistä selviämisestä tiedetään enemmän. Kriisiapua on tarjolla.

Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan välittyy uutisten ja sosiaalisen median kautta valtava määrä tietoa käytännössä reaaliajassa. Tieto lisää tuskaa, mutta siitä voi olla myös hyötyä.

– Uskon ja toivon, että sodassa olleiden ja sitä paenneiden traumaattisten kokemusten käsittely alkaa tästä syystä aikaisemmin kuin ennen, Laurén sanoo.

Hän muistuttaa, että meillä on nykyisin aiempaa enemmän mahdollisuuksia auttaa sodan uhreja.

– Myös auttamisen halu on suuri. Se on lohdullista, Laurén sanoo.

Tutkimus

Muistojen pohjalta

Kirsi Laurén on haastatellut jatkosodan aikana käydyn partisaanisodan uhreja heidän kokemuksistaan.

Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu kevättalvella ja kesällä 2017 Lapissa, Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa tehdystä 16 haastattelusta ja 15 kirjoitetusta muistosta.

Haastateltavat olivat pääosin ennen jatkosotaa tai pian sen jälkeen syntyneitä eläkeikäisiä naisia ja miehiä.

Etusivulla nyt

Luetuimmat